Ensio Uoti (1958) Saksan Liittotasavallan ihmeellinen taloudellinen nousu. Ludvig Erhard

Muistiin vanhoista papereista, jotka tulivat Uotille isäni isonveljen Ensio Ilmari Uotin jäämistöstä.

Kirjoitan tämän nyt tietokoneelleni, koska sisaruksissa ja lähisuvussa on herännyt mielenkiinto Ension elämää kohtaan ja mitä Ensio ammatikseen teki insinöörinä ja valtiotieteilijänä Saksassa, jossa hän asui Aachenissa kuolemaansa asti. Hän lähti opiskelemaan Saksan ennen omaa isääni (1922 lähti Kauko Saksaan), ehkä jo 1919 eräiden kuittileimojen mukaan. Isoisän kuoleman hetkellä 4.10.1920 hän oli Saksassa ja tuli hautajaisiin, jotka toimitettiin 14.10. 1920 Hietaniemessä. Häneltä on kirjoja, jotka ovat poliittisia ja työläisten asemaan paneutuvia Hän kävi silloin tällöin Lempäälässä, sodan aikana sotilaan harmaissa. Hän omasi myös aluksi yhden Uotin hoitolan, alkuperäisen helsinkiläisen, perinnönjaosta. Tästä mainitaan Uotin historioissa. Mutta nyt kirjoitan tämän löytämäni tekstin. Koska se on käsitellyt talouspolitiikkaa, en ole edes lukenut sitä vielä läpi. Tässä tulee sekin tehtyä eni kertaa. Aihe kertoo Ludvig Erhardin talouspolitiikasta.

Sivuja on 15 konekirjoitusliuskaa viralliselle leimalliselle paperille, Ensio Euotin oma leima on joka paperin taustapuolella. .Aluksi otsikon vieressä on myös sinileima ENSIO UOTI, Tohtori, Helsinki. Sivulla 15 lopuksi on musteella kirjoitettu Helsinki, vuonna 1958, Ensio Uoti.

• Saksan liittotasavallan ihmeellinen taloudellinen nousu.

Kaaosmainen tilanne, johon Saksa hävityn sodan johdosta oli joutunut, alueiden menetys, kahtiajako jne., näytti niin toivottomalta, ettei nykyisessä ns Länsi-Saksassakaan puuttunut laajoja piirejä, jotka katsoivat yleisen sosialisoimisen ja yhä jatkuvan valtiollistuttamisen ja pakkotalouden olevan ainoan kaaoksesta pelastavan tien. Niinkuin me nykyään (1958) jo hyvin tiedämme, niin Llänsi-Saksan kansan onneksi Liittovaltion kansleri kutsui talousministeriksi kansantaloustieteen professorin Ludvig Erhardin, jolla tunnetusti oli aivan päinvastaiset käsitykset talouspolitiikasta.

(Kts. https://fi.wikipedia.org/wiki/Ludwig_Erhard )

Erhardia ja hänen mielipiteitään vastustettiin alusta alkaen ankarasti ja vastustavat etupiirit eivät suinkaan olleet pieniä ja toimettomia, mutta kanslerin tukema Erhard piti itsepäisesti oman päänsä ja saavutti loppujen lopuksi täyden voiton. Veisi liian pitkälle pienen esitelmän puitteissa käydä selostamaan kohta kohdalta, miten prof. Erhard sai aikaan täyskäännöksen Saksan talouselämässä, täyskäännöksen, josta myöhemmin on käytetty nimitystä ”Saksan ihme”. Professori Erhard itse sanoo, ettei mitään ihmettä ole tapahtunut, hän on vain ohjannut liittovaltion kansantalouden terveelle pohjalle.

Mielestäni siinä onkin asian ydin ja jota saisimme edes jonkinlaisen mahdollisimman selvän kuvan siitä, mitä Saksassa tapahtui, on meidän syytä käydä tutkimaan niitä perusperiaatteita, joita prof. Erhard sovelsi käytäntöön ja jotka periaatteet siten toteutettuina saivat ”ihmeen” aikaan. Loistava edistys, joka liittovaltiossa on tapahtunut niiden kymmenen vuoden aikana, jotka Erhard on ollut talouselämän johdossa, osoittavat, että ne periaatteet, jotka hän on omaksunut ja ne pyrkimykset, jotka hän on asettanut päämäärikseen, ovat oikeat. Vähitellen koko kansa omaksuu ne omikseen ja turvaa siten olemassaolonsa ja jatkuvan vaurastumisensa.

Katsantokantansa punaisena lankana Erhard pitää pyrkimystä levittää hyvinvointia ja ostokykyä kaikille. Hän ei pidä siitä, että vain suhteellisen pienellä piirillä on rajattomat hyvinvointimahdollisuudet kuten esim. hyvinvointivaltioissa on asianlaita. Ero köyhien ja rikkaiden välillä (2 sivu) täytyy tasoittaa, mutta tätä ei saavuteta omaisuuksia jakamalla siis sosialisoimalla tai valtiollistuttamalla, vaan vapaan kilpailun kautta. Kaikki etuoikeudet on poistettava, jotta kaikilla on mahdollisuudet lisätä tulojaan suuremmalla ahkeruudella ja työteholla. Juuri siten sosialisoidaan edistyminen ja voitto, kun kaikilla on täysi yrittäjävapaus. Jokaisella pitää olla mahdollisuus antaa suurin persoonallinen panoksensa kansantulon lisäämiseksi. Vain lisääntynyt tuotanto tekee mahdolliseksi lisätä palkkoja ja nostaa hyvinvointia. Siksi oli ns hätäaputyötkin lopetettava ja työttömät siirrettävä tuotavaan työhön tai muihin vakinaisiin toimiin.

Tämä välttämättömyys edellyttää, että estetään konjunktuurivaihtelut ja poistetaan säännöstelyt ja rajoitukset, jotka vain estävät yksityisten yrittäjien kaikilla aloilla harjoittamaa vapaata kilpailua. Kaikkien mahdollisten etupiirien, myös kartellien ym sellaisten, etuoikeudet on poistettava. Hyvinvointi kaikille ja hyvinvointi kilpailun kautta kuuluvat ehdottomasti yhteen. Ensimmäinen vaatimus antaa päämäärän ja toinen tien, joka tähän päämäärään johtaa.

Nämä viitteet jo osoittavat eron, mikä vallitsee sosiaalisen markkinatalouden á la Erhard ja vanhan liberalistisen talouden välillä. Yrittäjät, jotka vaativat kartelleja muka uudenaikaisena taloudellisena kehityksenä, asettautuvat niiden sosialidemokraattien kanssa samalle henkiselle poliittisen haaveilun tasolle, jotka tästä automatisoitumisesta päätyvät valtion suunnitelmatalouden välttämättömyyteen.

Tällaisten vanhanmallisten liberalistien ja valtion osallistumista talouselämään tahtovien ja erilaisia suunnitelmatalouksia vaativien sosialidemokraattien kanssa sai Erhard taistella monta sapekasta taistelua. Mutta hän voitti ja tuotanto elpyi ennennäkemättömällä vauhdilla, ylittäen kaikkien jopa paremmat edellytykset omaavien naapurimaiden, niin kuin muidenkin tuotannon nousun. Ja mikä erittäin tärkeä seikka, jokaisen yksityisen kansalaisen, niin kuin eri ryhmienkin, palkan nousu tuli riippuvaiseksi jokaisen yksityisen työtehon paranemisesta, (sivu3) eikä etuilusta toisten kustannuksella. Epäilystä herättävät riitaisuudet eri ryhmien välillä kansantulon oikeasta jakautumisesta loppuivat, koska sosiaalinen markkinatalous vapaine kilpailuineen järjesti hinnat. Jokaisen ansion ja sen antaman hyvinvoinnin lisäyksen edellytyksenä oli suurempi tuotanto, suurempi työteho. Tässäkin osoittaa vapaa kilpailu etevyytensä, sillä se asettaa salvan itsekkyydelle. Niin kuin vapaa kilpailu terveessä taloudessa estää yksityisiä vaatimasta itselleen erikoisetuja, niin se myös estää eri ryhmien etuilun muiden kustannuksella.

Erhardin alituisena pyrkimyksenä on ollut tehdä kaikki voitava lisääntyvän tuotannon hyväksi, tietysti vahingoittamatta terveen talouden periaatteita ja valuutan vakavuutta. Hän on vakuuttunut, että hän siten myös parhaiten kykenee antamaan turvallisen olon ja elämän niille monille vanhuksille, invalideille ja sairaille, jotka eivät enää itse kykene suoranaisesti ottamaan osaa tuotantoprosessiin.

Vain yhä lisääntyvä tuotanto tekee mahdolliseksi, että myös köyhät ihmiset yhä suuremmassa ja suuremmassa määrin pääsevät osallisiksi lisääntyvästä hyvinvoinnista.

Verotuksen alenemisen saavutti Erhard siten, että hän kerta kaikkiaan vähensi valtion menot ja lopetti sellaiset valtion yritykset, jotka yksityiset kykenivät hoitamaan. Kilpailutalouden määrätietoinen rakentaminen edellytti myös kaikkien talous- ja hintamääräysten peruuttamisen ja yleensä periaatteellisten inhimillisten perusvapauksien lisäämisen. Jokaisella kansalaisella pitää olla oikeus mahdollisimman suuressa määrin käyttää tulonsa omien halujensa mukaan ja samoin yrittäjillä oikeus tuottaa niitä tuotteita, joita yleisö tarvitsee ja joiden tuottamisella kukin yrittäjä katsoo parhaiten ansaitsevansa. Erhard pitää kuluttajan vapautta ja taloudellisen toiminnan vapautta demokraattisina perusoikeuksina, jotka perusoikeudet pitää jokaiselle kansalaiselle olla taattuja. Demokratia ja vapaa talous kuuluvat loogisesti yhtälailla yhteen kuin toiselta puolen diktatuuri ja valtiotalous
.

(Sivu 4) Hyvinvoinnin lisäämisajatuksen toteuttaminen pakottaa hylkäämään kaiken vilpillisen politiikan, jonka tarkoituksena on vain antaa etuoikeus joillekuille muka kokonaisuuden edun varjolla. Tällainen menettely on petollista ja kostautuu aikanaan. Sitä paitsi se jarruttaa vain todellista kehitystä. Jos todella tarkoitetaan totta yleisen hyvinvoinnin lisäämisellä, on myös jokaista yritystä heikentää valuutan vakavuutta tarmokkaasti vastustettava. Sosiaalista markkinataloutta ilman määrätietoista valuutan vakavana pitävää finanssipolitiikkaa ei voi ajatellakaan. Vakava valuuttapolitiikka on myös ainoa, joka takaa, etteivät toiset kansalaispiirit pääse rikastumaan toisten kansalaispiirien kustannuksella. Palkkavaatimukset, jotka nousevat yli tuotantokyvyn, ovat hyökkäys hintojen vakavuuden periaatetta vastaan. Sama syytös kohtaa yrittäjiä, jotka nostamalla hintoja pyrkivät saamaan ylimääräisiä voittoja. Suoranainen kirous olisi seurauksena, jos joku tai jotkut tietoisesti vaatisivat inflatorista rahapolitiikkaa päästäkseen helpommalla veloistaan. Erhard mainitsee, että sellainen politiikka, joka johtaa inflaatioon, vie ehdottomasti poliittiseen katastrofiin. Ammattiliittojen tulisi siksi olla myös tietoisia, että ne aktiivisella palkkapolitiikallaan ajavat vastuuttomien keinottelijoiden etuja, kun niiden politiikka saa aikaan hintojen nousun. Tällaisen väärän kehityksen seurauksena ei ole ainoastaan taloudellinen, vaan myös yhteiskunnallinen ja poliittinen vaara. Estääksemme tällaisen väärän ja vaarallisen kehityksen on meidän liitettävä valuutan ehdoton vakavuus inhimillisten perusoikeuksien piiriin. Jokaisella kansalaisella on oikeus vaatia valtion huolehtimaan siitä, että valuutta pysyy ehdottoman vakavana.

Nämä sosiaalisen markkinatalouden periaatteet, kuten kansalaisten mahdollisimman suuri vapaus, valuutan ehdoton vakavuus ja vapaa kilpailu, ovat kuitenkin vasta sitten toteutettavissa, sanoo Erhard, kun yleinen mielipide hyväksyy ja kannattaa niitä siinä määrin, että kaikkien muiden pyyteiden on alistuttava noudattamaan näiden periaatteiden sallimia puitteita. Meillä on yllin kyllin todisteita tietääksemme, kuinka suuressa määrin demokratiat ovat suunnitelmissaan ja niiden toteuttamisessa riippuvaisia erilaisista voimasuhteista. Ei tarvitse siinä suhteessa suinkaan olla mikään pessimisti tullakseen loppupäätelmään, että useimmat demokratiat elävät mitä vakavimman kriisin kynnyksellä. Vaikka kuinka yritetään jakaa kansaa ja valtiota eri ryhmiin ja kullekin oikeudenmukainen osuus kansantulosta, ei siinä koskaan onnistuta, sillä elävä elämä on alituisten muutosten alainen. Oikeudenmukaisuutta ei säännöstelyillä koskaan saavuteta. Tämä vaikeasti ratkaistava tehtävä harhaannuttaa usein eri ryhmiä vaatimaan kansantaloudelta enemmän kuin mitä tämä kykenee aikaansaamaan. Tällaiset voitot ovat, kuten todella viisaat hyvin tietävät, vain Pyrrhoksen voittoja. Jokainen kansalainen maksaa ne yhä nousevissa hinnoissa. Ei ole suinkaan mikään puolustus, vaan pikemminkin häpeä, että tällaiset etuilut suurimmaksi osaksi saavutetaan sellaisten kansankerrosten kustannuksella, jotka yhteiskunnallisista syistä eivät ole tilaisuudessa yhtä mahtipontisesti valvomaan omia etujaan kuin esim. järjestäytynyt työväki.

Erhard kehottikin Saksan kansaa palaamaan takaisin hyveiden kapealle tielle talouspolitiikassaan, koska se varmimmin johtaa kaikkien vaurastumiseen ja siten turvaa todellisen vapaan demokratian. Talouspoliitikon on huolehdittava demokraattisen valtion säilymisestä, mutta koska valtion tärkeimpänä tehtävänä on säilyttää kansa, on poliitikon ehdottomasti annettava kansan taloudelliselle menestykselle ensi sija ja toimittava sen mukaisesti.

Saksan Liittovaltiossa käytäntöön sovellettu sosiaalinen markkinatalous vaatii poliitikkoja ottamaan kansan taloudellinen menestys huomioon määräävänä ja muovaavana tekijänä demokraattisen saksalaisen valtion rakentamisessa. Tämä talouspolitiikka on kyennyt mitä lyhyimmässä ajassa toteuttamaan historiassa ennennäkemättömän jälleenrakentamisen. Sille (sivu 6) ei ole ainoastaan onnistunut työn ja leivän antaminen jopa neljänneksellä lisääntyneelle asukasmäärälle, vaan antamaan näille ihmisille korkeamman elintason kuin mitä heillä oli parhaina rauhanvuosina ennen sotaa. Sosiaalinen markkinatalous on kulkenut kovaa, mutta rehellistä luovan työn tietä. Siksi Saksa on saavuttanut maailan kunnioituksen. Se tie on ollut kova ja ankara, koska on täytynyt nujertaa kuluttajien kustannuksella etuilemaan tottuneiden piirien etuoikeudet ja pakottaa ne rehellisyyteen ja kohtuuteen. Rehellinen se on ollut pitäessään tiukasti kiinni perusperiaatteistaan.

Professori Erhardilla oli teoriansa selvillä ryhtyessään talousministeriksi. Hän tiesi, mitä pitäisi tehdä. Hänellä oli selvä päämäärä, mihinkä pyrkiä ja selvillä tie, miten tuohon päämäärään päästään. Mutta hän oli alussa yksin. Miljoonat olivat toista mieltä. Miljoonat uskoivat yhä valtion kaikkivoipaan taloudenpitoon ja miljoonat pitivät silloin vielä Länsi-Saksassakin mahdollisena parantaa yhä kaaosmaisempaa tilannetta yhä uusilla määräyksillä ja yhä lisättävällä säännöstelyillä ja verotuksella.

Erhardilla oli kuitenkin hyvä tuki liittovaltion kanslerissa ja hän sai avonaisen valtakirjan. Ja kun hän tahtoi olla valtakunnan talousministerinä eikä jonkun etupiirin edustajana, niin hän aloitti taistelun, joka vaati sekä määrätietoista lujaa tahtoa, rehellisyyttä ja taipumattomuutta että lujat hermot.

Sosiaalinen markkinatalous ei syntynyt itsestään eikä helpolla. Huolimatta siitä, että kaikkea oli huippuunsa asti säännöstelty ja valtion taloudellista toimintaa vuosi vuodelta jatkuvasti lisätty, oli inflaatio jatkuvasti jatkunut ja taloudellinen elämä vuosi vuodelta lamaantumistaan lamaantunut. Erhard poisti koko säännöstelyn, vähensi vähentämistään valtion taloudellista toimintaa, kielsi valtion virkamiesten turhat matkustelemiset, juhlimiset, kauppamatkat jne. Virkamieskuntaa vähennettiin aimo askelin. He saivat hakea toimipaikan muualta. Työtehoa nostettiin ja menoja vähennettiin julkisella sektorilla lujin kourin. Turhat investoinnit lopetettiin. Rahajärjestelmä uusittiin uudella perustalla. Ne, joilla oli pankkitili, saivat alussa vain vähän uutta ( sivu 7) rahaa käyttöönsä. Ne, joilla ei ollut pankkitiliä, olivat pakotettuja ryhtymään työhön ansaitakseen sitä. Entinen raha oli jo siinä määrin menettänyt arvonsa, ettei sitä oikeastaan kukaan halunnut edes työnsä palkaksi, vaan kaikki halusivat jotain tavaraa j.n.e. Seurauksena oli ollut, että tavarat olivat hävinneet markkinoilta, säännöstelyhinnat olivat karkottaneet ne mustaan pörssiin. Uuden markkinatalouden alkaminen ja uusi valuutta toivat ne nytt yhtäkkiä markkinoille. Liikkeet täyttyivät yhdessä yössä tavaroilla, sillä liikkeitten omistajien täytyi saadakseen rahaa myydä tavaroitaan. Tehtaat aloittivat heti tuotannon, sillä rahaa ei saanut enää keinottelulla ja avustuksin, vaan tekemällä työtä ja lisäämällä hyödykkeitä. Kaikilla oli kuitenkin nytt tietoisuus siitä, etä uusi raha tulee ehdottomasti säilyttämään arvonsa, olihan Erhard niin vakuuttanut. Ja pian se todettiin käytännössä. Samoin kauppiaat hankkiessaan itselleen uutta liikepääomaa myymällä entisen varastonsa, tiesivät voivansa ostaa vakiintuneilla hinnoilla uutta tavaraa tilalle. He eivät olleet enää pakotettuja myymään vanhaa varastoa halvemmalla hinnalla kuin millä olivat saaneet ennen ostaa uuden varaston tilalle ja siten jatkuvasti yhä enemmän velkaantuneet. Säästäminen tuli jälleen kannattavaksi. Veroja alennettiin ja työhalun elvyttämiseksi määrättiin ylimääräiset työtunnit kokonaan verovapaiksi.

Siirtyminen säännöstelytaloudesta vapaaseen markkinatalouteen ei kuitenkaan voinut tapahtua kivuttomasti. Suuresta tavarapulasta, joka oli vallinnut sen johdosta, ettei useita tuotteita ollut kannattanut enää tuottaa, koska säännöstelyhinnat olivat olleet liian alhaiset, johtui, koska säännöstely oli lopetettu, että hinnat nousivat suuresti. Tämäkös nosti taas hirmuisen myrskyn säännöstelyn palauttamisen puolesta. Ammattiliitot julistivat jopa yleislakon j.n.e. Erhard pysyi kuitenkin lujana ja sanoi: ”Odottakaa kärsivällisesti jokusia kuukausia, ehkä kauemminkin, mutta varmaa on, että mitä tehokkaammin tuotanto toimii, sitä enemmän tuotteita ilmestyy markkinoille ja kilpailu tulee ennemmin tai myöhemmin alentamaan hintoja. ” Niin kävikin, ja paljon nopeammin kuin alussa oli osattu toivokaan. Palkkasäännöstelykin poistettiin, koska sekin oli (sivu 8) oli omiaan lisäämään työtehoa. Jokainenhan pyrki paremmille palkoille paremmalla työtehollaan sillä mitkään muut keinot eivät enää auttaneet.

On ymmärrettävää, että erittäinkin ne piirit, jotka olivat tottuneet elämään muitten kustannuksella, ja niitä ei suinkaan ollut vähän, nostivat hirmuisen mökän ja tekivät voitavansa tukahuttaakseen sosiaalisen markkinatalouden syntymisen alkuunsa. Paljon olikin niitä, jotka epäilivät Erhardin toimenpiteiden kestävyyttä. Eikä ihme, sillä alussa hinnat nousivat, koska tuottajat ja kauppiaat pyrkivät ottamaan entiset tappionsa takaisin. Alussa myös työttömyys kasvoi vielä entistäänkin suuremmaksi, etenkin kun kannattamattomat hätäaputyöt lopetettiin, virkamieskuntaa vähennettiin ja lisäksi vielä virtasi itäalueilta jatkuvana virtana pakolaisia, joille myös oli löydettävä vakinaista työtä. Erhard piti kuitenkin järkkymättä pintansa ja vähitellen ihmiset alkoivat ymmärtää, että vakiintuneet olosuhteet olivat syntymässä. Tämä elvytti kaikki, jotka suinkin kykenivät, ryhtymään mitä moninaisimpiin yrityksiin. Työpaikkojakin syntyi siten melkeinpä kuin sieniä sateella. Ei kestänyt montakaan vuotta niin työläisistä alkoi jo olla puutetta. Niitä tuotettiin jo Italiastakin ja Itäalueilta tulee yhä päivittäin uusia työnhaluisia poliittisia pakolaisia. Kun sosiaalisen markkinatalouden alkuaikoina oli toivottavaa, että työläiset useilla tuotannonaloilla tekivät 8 tunnin sijasta kymmenen tuntia työtä ja siksi myös ylitunnit olivat verovapaat, niin nykyään on liittovaltiossa monella alalla voitu ottaa jo viisipäiväiset työviikot käytäntöön, koska tuotanto on saatu siinä määrin vauhtiin ja rationalisoitua, että kyetään yhä suuremmassa määrin ottamaan huomioon työläisten elämän mukavuudet. Jotta palkkaa ei ole tarvinnut alentaa, on lauantain työaika osittain lisätty muiden päivien osalle.

Palatkaamme vielä ensimmäiseen jaksoon siirrynnässä valtion ohjaamasta suunnitelmataloudesta sosiaaliseen markkinatalouteen, ajanjaksoon, jolloin uusia tavaroita alkoi jo ilmestyä markkinoille, mutta kysynnän ollessa suuren hinnat jatkuvasti nousivat. Palkat olivat vielä säännöstelyn alaisia, mutta ostokyky oli jo kasvamassa lisääntyneen työllisyyden ansiosta. Hinnat olivat tosin alempia kuin mustassa pörssissä, mutta kuitenkin suhteellisen ( sivu 9) korkeita . Näytti siis alussa siltä kuin työläisten asema tulisi huononemaan. Kun yrittäjien ja tuottajien asemaa helpotettiin vielä sillä, että työpaikatkin vapautettiin säännöstelystä ja alettiin antaa pankkiluottoja yrittäjille, oli siitäkin seurauksena jatkuva hintojen nousu. Sillä teollisuus ja kauppiaat alkoivat taas varastoida tavaroita paremman hinnan toivossa. Ei ole siis ihme, että suunnitelmatalouden ja pakkotalouden ihannoijat katsoivat hetkensä tulleen ja julistivat yleislakon. Mainitaan tässä muutamia sanomalehtikirjoitusten otsikoita, jotka ovat kuvaavia silloiselle ajankohdalle: ”Hinnat karkaavat”, ”Erhard latinansa lopussa”, ”Hintojen kaaosmainen kuva”, ”Talousasiantuntijat pitävät välttämättömänä palata suunnitelmatalouteen”, j.n.e.

Eikä siinä kaikki, vaan itse talouselämän piirissäkin oltiin melkoisesti eri mieltä siitä, mitä olisi tehtävä. Teollisuus syytti kauppaa, kauppa syytti teollisuutta, kaupunkilaiset syyttivät talonpoikia, talonpojat kaupunkilaisia. Tämän sekamelskan keskellä oli yksi ainoa, joka ei horjunut ja se oli Erhard. Hän tiesi, että jos hän antaa periksi, on sosiaalisen markkinatalouden tie ainiaaksi tukossa, sillä sen jälkeen ei mikään hallitus eikä parlamentti enää koskaan uskaltaisi sille tielle antaa kannatustaan.

Erhard oli horjumaton. Tuotantoa edelleen elvytettiin, verotushelpotuksia annettiin, jopa valtion luottoakin. Työpalkatkin alkoivat nousta työpaikkojen tarjonnan lisääntyessä ja työtehon kasvaessa. Se sopi yhteen markkinatalouden hengen kanssa, sillä lisääntynyt tarjonta edellyttää lisättyä ostokykyä. Toiselta puolen yrittäjien voitot eivät suinkaan menneet näiden henkilökohtaisten menojen lisäämiseen, vaan uusien pääomien muodostamiseen, jotka taas lisäsivät uusia työpaikkoja. Ja vihdoin vuoden 1950:n alussa koitti Erhardin odottama hetki, jolloin lisääntynyt tarjonta pakotti hinnat laskusuuntaan. Aikana, jolloin melkein kaikkialla muualla maailmassa jatkettiin alituista hintojen nostamispolitiikkaa, alkoivat hinnat laskea Saksan Liittovaltiossa. Tietysti tällöin tuli taas tuottajille hätä käteen päästä irti tuotteistaan, samoin kauppiaille saada varastonsa ilman suurempia tappioita myydyksi. Työläisten reaalipalkka ( s 10) nousi vuosi vuodelta sekä hintojen laskun että lisääntyvän tuotannon kautta ja siitä johtuvien palkkojen nousujen johdosta.

Sosiaalinen markkinatalous oli voitokkaasti lyönyt itsensä lävitse ja samalla luonut sen vakaan perustan, joka teki Länsi-Saksan kilpailukykyiseksi maailmanmarkkinoilla. Tietysti hinnat vähitellen vakiintuivat sille tarjonnan ja kysynnän määräämälle hintatasolle, joka on ainoa oikea ja kansantaloudellisesti kestävä ja terve hinnoituksen perusta. Näin oltii8n päästy markkinatalouden toiseen jaksoon. Ostajasta,, kuluttajasta, oli tullut kuningas, joka taas arvosteli tavaroita, eikä enää umpimähkään ostanut mitä tahansa. Rahasäästöt alkoivat kasvaa ja sitä tietä syntyivät yhä edullisemmat rahapääomamarkkinat. Työväestökin alkoi yhä harkitummin käyttää tulojaan, ei ainoastaan kulutukseen, vaan myöskin säästämiseen, omakotien rakentamiseen y.m. investointeihin. Erhardin pyrkimys saada hyvinvointi lisääntymään kaikille oli alkanut.

Palaan vielä kerran takaisin työttömyyskysymykseen, koska se on sangen tärkeä ja oli monta kertaa vähällä kaataa Erhardinkin suunnitelmat. Työttömyyttä oli jo ennen Erhardin uuden politiikan alkamista, mutta n.s. täystyöllisyyttä oli yritetty pitää yllä hätäaputöillä j.n.e. yleensä keinoilla, jotka jatkuvasti vaikuttivat rahan arvoon laskevasti. Erhard ei kannattanut tällaista, koska hän ennen kaikkea tahtoi säilyttää rahan arvon vakaana ja hän piti välttämättömänä, että työläiset saivat varmoja, pysyviä ja rationaalisia ( järkiperäisiä) paikkoja. Seurauksena oli, että työttömyys alussa kasvoi vielä entisestäänkin huomattavasti ja kesti kauan ennen kuin opittiin huomaamaan, että työläisten työn tulee olla kannattavaa, niin kuin kaiken taloudellisen toiminnan, muuten sillä ei ole mitään tulevaisuuden varmuutta.

Kuten jo aikaisemmin olen viittaillut, jakaa Erhard talouspoliittisen toimintansa ja sen vaikutukset markkinatalouden synnyttämisessä erilaisiin ajanjaksoihin. Näistä olen jo maininnut ensimmäisen ja toisen. Ensimmäinen oli valuutan uusiminen ja vapaan markkinatalouden alkaminen, josta oli seurauksena hintojen nousu. Se tahtoo sanoa, että säännöstelyn alaisina olleet hinnat nousivat laillisiksi markkinahinnoiksi. Ne jäivät siis mustanpörssin hintoja alemmiksi,(Sivu 11), mutta enimmäkseen korkeammiksi kuin säännöstelyn alaisina ollessaan.

Toiselle ajanjaksolle oli taas olennaista, että lisääntyvän tuotannon lisätessä tarjolle tulevia hyödykkeitä, hinnat alkoivat laskea. Samanaikaisesti työvoiman kysynnän kasvaessa nousivat palkat jonkin verran. Kun näin ollen sekä hinnat laskivat että palkat nousivat, oli siitä seurauksena huomattava reaalipalkan nousu. Vuoden 1950 keskivaiheilla alkanut Korean sota keskeytti joksikin aikaa hintojen laskun jopa sai pientä hintojen nousuakin aikaan, mutta aivan minimaalista verrattuna monien muiden maiden vastaavan ajan hintojen nousuun.

Kolmannen ajanjakson aikana vuosina 1952, 1953 ja 1954 vakiintui sosiaalinen markkinatalous ja osoitti jo monella tavalla etevämmyyttään verrattuna virastojohtoiseen tai pakkotalouteen.

Neljäs ajanjakso on ollut jatkuvaa korkeakonjunktuuria ( Vuoden 1958 aspektista).

Vuonna 1953 syyskuun 6. päivän voitokkaan vaalituloksen johdosta saattoi Erhard lausua: ”Meidän talouspolitiikkamme palvelee kuluttajaa; hän yksin on kaiken taloudellisen toiminnan mittapuu ja tuomari. Tämä sosiaalisen markkinatalouden politiikka on kaikelle maailmalle todistanut, että se vapaan tuotantokilpailunsa, vapaan kulutusvalintansa kuin yleensä henkilökohtaisten vapausperiaatteittensa ansiosta kykenee saavuttamaan paremmat taloudelliset ja sosiaaliset tulokset kuin mikään virastojohtoinen tai pakkotaloussysteemi.”

Vuonna 1955 oli suurin osa työläisistä jo tuottavassa työssä ja vakinaisissa toimissa. Alkoi olla jatkuvaa puutetta työntekijöistä. Seurauksena oli palkkojen nousutendenssi. Tämä alkoi herättää ääniä, jotka vaativat tuotannon alentamista, jota hyvinvointi ei pääsisi liian valtavassa määrässä leviämään, koska se muka on varallista kansantaloudelliselta kannalta. Erhard kirjoitti silloin: ”Terve ihmisjärki ei voi hyväksyä tällaisia mielipiteitä. Se ei voi yhtyä sellaiseen ajatukseen, että seikka, joka on yksilölle hyödyllistä, voisi kansantaloudelle olla vahingollista ja vaarallista.”-”Paras ratkaisu, joka samalla antaa parhaan kansantaloudellisen ja sosiaalisen tuloksen, on kansantaloutemme tuottoisuuden lisääminen. Meidän on rationalisoitava tuotantomme mahdollisimman (sivu 12) suuressa määrin. Meidän on nostettava tuotannon tehoa kaikin keinoin ja korvattava meiltä puuttuva työntekijöiden lukumäärä korkeammalla laadulla, jotta ihmistyövoima tulisi mahdollisimman tehokkaasti käytettyä. Erhard tuomitsee mitä jyrkimmin sellaiset ajatukset kuin että voimaperäisen kehityksen täytyy muka luonnonmukaisesti tai säännönmukaisesti vaikuttaa hintoihin nostavasti. Hän sanoo, että kaikkien tulonsaajien ja säästäjien intressin mukaista on päinvastoin toivoa, että hintataso samanaikaisesti säilyy muuttumattomana, vaikka tuotanto edistyy ja yhä laajemmat piirit pääsevät hyvinvoinnista osallisiksi. -”Olkoon, että menneisyyden kokemukset ovat usein toisin selitetty; minä en missään tapauksessa näe olevan syytä antaa periksi niissä pyrkimyksissäni, joiden tarkoituksena on vastuuntuntoisen raha-, luotto- ja valuuttapolitiikan ja järjestetyn talous-ja finanssipolitiikan avulla luoda edellytykset jatkuvalle kehitykselle vakaan hintatason periaatteellisella pohjalla.”

On luonnollista, että jatkuvan täystyöllisyyden ja korkeakonjunktuurin aikana, ihmiset helposti riehaantuvat esimerkiksi vaatimaan liian suuria palkkoja, koska he huomaavat, että työvoimasta on suuri kysyntä. Jos palkkojen nousu taas ei ole sovellettavissa tuotannon lisäyksen vastapainona, se tulisi aikaansaamaan hintojen nousun ja tällöin on sellaisia palkkojen nousuja vastustettava sekä psykologisin että taloudellisin toimenpitein.

Valtion johdon on aina otettava huomioon kansa ja valtio kokonaisuudessaan ja kokonaisuutena, koska mikään ryhmä ei saa päästä hyötymään muiden kustannuksella. Tällä tavalla toimi ja toimii Erhard. Eikä jokin satunnainen ylituotanto edellytä epätervettä kulutusta. Erhard onkin ponnistuksissaan suurin piirtein onnistunut. Huolimatta siitä, että Länsi-Saksassa on jo useampi vuosi vallinnut korkeakonjunktuuri, ovat hinnat ja palkat päässeet vain jonkun prosentin nousemaan. Tämä johtui siitä, että sosialidemokraattien johtamat ammattiliitot toiselta puolen ja yrittäjät toiselta puolen, eivät noudattaneet Erhardin toivomuksia ja vetoomuksia.

 Löytyy Länsi-Saksassa niinkuin muuallakin maailmassa ihmisiä ja ryhmiä, jotka tahtovat hyötyä muiden kustannuksella. Ihmisluonteet ovat niin merkillisiä, että usein täytyy todenteollakin ihmetellä heidän toilauksiaan.(Sivu 13) Niinpä Saksassakin, vaikka yleisesti tunnustetaan, että ero Länsi-Saksan ja Itä-Saksan välillä on kuin päivällä ja yöllä, ja että tämä suuri ero on suurelta osalta Erhardin ansiota, niin vielä tänä päivänä on esimerkiksi oppositiossa olevan sosialidemokraattisen puolueen edustajien vaikeata unohtaa hyvinvointivaltionsa ja suunnitelmataloutensa häviölle joutumista. Joka kerta kun vain on mahdollista yrittävät he yhä edelleen ja edelleen saada aikaan vaikeuksia ja toivovat, että Erhard joskus istuisi liisterissä. Kun vaikeuksien selvittely on joskus viipynyt, ovat he lehdissään ja puheissaan selvästi osoittaneet vahingonilonsa j.n.e. Tähän asti on Erhard kaikki vaikeudet voittanut ja luullakseni tulee niin tekemään vastaisestikin, sillä kenellä on terve ja oikea käsitys talouspolitiikasta ja selvä päämäärä sekä tietoa, sillä on myöskin taitoa hoitaa asiat.

Esitettäköön tässä esimerkkinä otteita erään sosialidemokraattisen kansanedustajan lausunto liittopäiviltä 11.10. 1851. Hän sanoi Erhardin aloittamasta sosiaalisesta markkinataloudesta näin: ”Talouspolitiikka on alkanut iskulauseilla ´vapaa markkinatalous´ ja ´liberalisoiminen´. Se on keväällä päättynyt tuonnin loppumiseen, joka merkitsee koko politiikan ja ennen kaikkea ulkomaankaupan fiaskoa (epäonnistumista). ...Tällä välin ovat … melkein kaikki ne teoriat ja periaatteet, joita talousministeri on täällä yhä uudestaan ja uudestaan edustanut ja hänen dogminsa (opinkappaleensa) täydellisesti luhistuneet. ...Teidän täytyy myöntää minulle, että herra talousministeri, joka oli lähtenyt poistamaan pakkotaloutta, nyt istuu itse siinä kaulaa myöten ja päällepäätteeksi on mennyt vallan vinoon. ...”

Luulisi, että sellaiset henkilöt, jotka ovat näinkin paljon puhuneet ”läpiä päähänsä”, ymmärtäisivät myöhemmin olla vaitonaisempia. Mutta mitä vielä, he luottavat siihen, että suuri yleisö unohtaa, miten tyhmästi he ovat aikaisemminkin ”ennustaneet” ja koettavat yhä uudestaan ja uudestaan sotkea asioita ja lietsoa epäuskoa ja sekasortoa. Tavallaan se on hyvinkin inhimillistä ja täytyy ehdottomasti olla demokratiassa sallittua, mutta se sotkee paljon yksinkertaisten ihmisten ajatuksia, vaikka se tavallaan antaakin höystettä poliittiselle elämälle. Sellaisessa maassa, missä vapaa (sivu 14) markkinatalous on voittanut, se ei myöskään suurempaa hallaa enää voi aikaansaada. Se päinvastoin saa ihmiset vain poliittisesti nopeammin kypsymään. Mutta hyvinvointivaltioiden ja suunnitelmatalouksien edustajat esittävät sellaisia lausuntoja omissa maissaan pakkotalouksiensa puolustamiseksi ja kansojensa orjuuttamiseksi. Niillä lausunnoilla petetään pimeydessä vaeltavia kansoja. Sen jälkeen kun jonkin kansan enemmistä on omaksunut terveen sosiaalisen markkinatalouden periaatteet ja toteuttanut ne käytännössä, ei sitä myöskään mikään voi siltä tieltä enää horjuttaa.

Esitän vielä eräitä Erhardin mielipiteitä nykyaikaisista talouspoliittisista käsitteistä: Huoltovaltiota pitää Erhard – nykyaikaisena harhaluulona. On harhaluulo, että valtio kykenisi antamaan sosiaalisen varmuuden. Se ei kykene sitä antamaan, vaikka kaikki vetäisivät köyttä samaan suuntaan. Se merkitsee vain kansan sitomista kahleihin. Edelleen Erhard sanoo: ”Minä pidän henkilöllistä vapautta jakamattomana, siksi ryhdyin 1946 järjestelmällisesti vapauttamaan talouselämää sidonnaisuuksista...Vapaa talousjärjestelmä voi ajan mittaan menestyä vain, jos ja niin kauan kun myöskin sosiaalisessa elämässä säilytetään henkilökohtainen aloitekyky ja mahdollisuus jokaiselle huolehtia itsestänsä.” ...Talous -ja sosiaalipolitiikka ovat erottamattomat. … ”Todellisuudessa tarvitaan sitä vähemmän sosiaalipoliittisia toimenpiteitä ja avustuksia mitä tulosrikkaammaksi talouspolitiikka voidaan muodostaa. ”

Meillä kun suunnitellaan nykyään esim. totaalista työttömyysvakuutusta, on syytä ajatella mitä Erhard sanoo siitä. Hän sanoo: ” Taloudellinen vapaus ja totaalinen vakuutuspakko sietävät toisiaan yhtä vähän kuin tuli ja vesi.”Tällainen kollektiivinen yleisvastuuajatus sisältyy kyllä hyvinvointivaltion rakennelmaan, mutta se ei loppujen lopuksi merkitse kansalle mitään hyvinvointia, vaan yleistä köyhyyttä. Jokaisella on käsi toisen taskussa. Periaatteena on: ´Minä huolehdin muista, muut huolehtivat minusta. Kenelläkään ei loppujen lopuksi ole enää vastuuta itsestään, ei perheestään, eikä mistään. Erhard pitää menetelmiä, joilla valtio verottaa kansalaisia saadakseen ostovoimaa ja sitten jakaa siten kerättyjä varoja joko avustuksina, luottoina, lainoina tai subventioina, mitä suurimmassa määrin ( sivu 15) moraalittomina . Siten ei turvata kenenkään kansalaisen elämää, vaan tehdään se mitä suurimmassa määrin epävarmaksi ja raskaaksi.

Erhardin mielestä jokaisen ihmisen pitää saada tuntea olevansa vapaa ihminen, jolla on oikeus omalla toiminnallaan turvata olemassaolonsa minkään valtatekijän häntä orjuuttamatta. Erhardin ihanneajatuksena on, että ihminen voisi sanoa: ”Minä tahdon omin voimin päästä eteenpäin, minä tahdon itse vastata elämästäni ja kohtalostani. Huolehdi sinä, valtio, että sellaiset olosuhteet vallitsevat, jotta se on minulle mahdollista.”

Ei saa pyytää täten: ”Valtio, tule sinä minulle avuksi, suojele minua ja auta minua.”, vaan päinvastoin.”Valtio, älä sinä huolehdi minun asioistani, vaan anna minulle niin paljon vapautta ja niin suuri osuus työni tuloksista, että voin oman ja perheeni toimeentulon ja kohtelun järjentää sellaiseksi kuin sen itse tahdon”.

Helsinki, vuonna 1958 Ensio Uoti ( allekirjoitus)

KOMMENTTI 9.11. 2015

Jokaisessa virallisessa (leimapaperi) konekirjoitusliuskassa on lisäksi ensio Uotin oma leima takana

Ensiosta  vrhaisemmilta ajoilta näyttää olevan 5.11. 2015 päivitettyä Wikipedia tekstiä. mutta siinä  ei mainita hänen knnattavan Ludvig Erhardin talouspolitiikkaa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ensio_Uoti