Mutta iso-isäni tie kääntyi sitten Helsinkiin- ja nuorin poika haudattiin Hietaniemeen 1911, jo kolmas menetetty poikalapsi, jonka isoisä menetti vatsatauteihin.
Arvelen että isänikin on välillä EHKÄ ajatellut jäädä pidemmäksikin aikaa Amerikkaan kuin vain opiskeluajaksi sinne naturopatian istituuttiin, muta hän kyllä palasi sitten kiltisti äitin luo 1934 Lempäälän eikä sen koommin lähtenyt ulkomaille. Ainakin hänen kirjoissaan on ollut mm tällainen vihkonen: Province of british Columbia. Department of Agriculture. Bee culture British Columbia. A.J. Shephard, A.W. Finlay, J.F. Roberts. Muta ei sen puleen- että tällaista ajatusta olisi mitenkään ilmituotu niin että meistä kukaan olisi koskaan edes ajatellut sellaista, vaikka isä kovsti toivoi että meitä olisi Amerikassa kävijöiksi ainakin. Kirsti sitten vasta lähti siellä käymään 1975 aikoihin isän suureksi iloksi.
ESIMERKKI HENKILÖSTÄ JOKA LÄHTI AMERIKKOIHIN 1906
Eräs toinen Pohjanmaalta meni Argentiinaan ja jälkikasvua siellä on nyt 300!
Otan esimerkin tähän päivän lehdestä http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005350654.html
Tienvieren pusikossa, Oxkangarin pienessä kylässä Pohjanmaalla seisoo Hugo Sand kyyneleet silmissään.
Valkea parta tuo mieleen joulupukin, eikä päällepäin arvaisi, että kyseessä on argentiinalainen kunniakonsuli.
Muutama puu, kivenmöhkäle ja kuoppa täynnä naulaisia lautoja. Tätä pusikkoa varten Sand on saapunut maailman toiselta puolelta. Konsulin ympärillä puiden varjossa seisoo kymmenkunta pohjalaista. Käynnissä on eräänlainen sukukokous, jonka osanottajat näkevät toisensa ensimmäistä – ja luultavasti viimeistä – kertaa.
Sand nojautuu lähemmäs ja kuiskaa ujosti espanjaksi:
”Tanta gente – paljon ihmisiä. En arvannut, että tänne tulisi näin paljon väkeä.”
Sata vuotta sitten samalla paikalla seisoneessa tuvassa Sandin suomalainen isoisoisä päätti hypätä Argentiinaan suuntaavaan laivaan.
Sandin perhe oli mukana ensimmäisessä ryhmässä, kun Pohjanmaalta viime vuosisadan alussa lähdettiin Etelä-Amerikkaan. Hugo Sandin isoisän isä oli oxkangarilainen sahuri Johan Sand, äiti läheisessä saaressa varttunut Lovisa Ahlberg.
Tuttu suomalainen pappi apureineen on suunnitellut Hugo Sandin matkaa jo kahden vuoden ajan. Ensin he ottivat yhteyttä paikalliseen sukututkijaan. Johtolankoja alkoi löytyä: rekisterimerkintöjä, suvun omistama mökki, Johanin ja Lovisan viimeisen kodin rauniot ja lopulta kaukaiset, elossa olevat Suomen-sukulaisetkin.
Huhu vierailusta kiiri sukulaisten korviin, ja innostus levisi: tottahan hekin tulisivat paikalle, jos Argentiinan-serkku saapuu. Nyt, 111 vuotta lähdön jälkeen, ensimmäinen Sand on palannut Pohjanmaalle.
Suvun Suomen-haaran jälkeläiset jutustelevat, viuhtovat käsillään paikkoja esitellen ja ojentavat Sandin vaimolle Ruth Bierozkolle lahjaksi paikkakunnan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kirjat ovat ruotsiksi, samoin kuin puheet. Bierozko ei ymmärrä sanaakaan, mutta nyökyttelee takaisin minkä ehtii.Sand sen sijaan pysyy enimmäkseen vaiti, mittailee puita katseellaan ja maistaa varovasti metsämansikkaa.
Hän kokee asiat mieluiten tunnustelemalla, hän selittää myöhemmin, kokeilemalla itse.
”Ota vain mukaasi mitä haluat”, neuvoo kylän historiaa tutkinut Bengt Holmqvist. Hänen avullaan pusikkoon on haalittu serkukset kolmannessa, jopa neljännessä polvessa.
Sand kyykistyy, poimii maasta vanhan laudanpätkän ja irrottaa siitä ruostuneen rautakoukun.
”Muistoksi”, hän sanoo, ja vaikuttaa koukusta vilpittömän onnelliselta.
Suvun tarina voisi olla seikkailuromaanista. Johan Sand työskenteli 1900-luvun alussa läheisellä Hällnäsin sahalla, kun hän kuuli mahdollisuudesta matkata laivalla Argentiinaan.
Suomalaiset lähtivät Amerikkaan paremman elämän toivossa. Enimmäkseen siirtolaisuus suuntautui kuitenkin pohjoiseen – Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Joku oli ehkä kuullut Sointulasta, suomalaisten saariyhteisöstä Kanadassa.
Eteläänkin kuitenkin lähdettiin – tai kuten Argentiinan Suomen-suurlähettiläs Facundo Vila asian muotoilee: silloin ei nirsoiltu.
”Minunkin italialaiselle isoisälleni tarjottiin mahdollisuutta hypätä Amerikan-laivaan. Ei hän silloin niin tiennyt, kumpaan Amerikkaan laiva on menossa. Mutta ei ollut väliäkään, tai hävittävää.”
Pohjalaiset perheet olivat tuolloin suuria. Yhdestä pariskunnasta tuli nopeasti kymmenen, kymmenestä sata. Peltotila ei siinä tahdissa pysynyt perässä, tila loppui.
”Tarkkaa syytä emme Sandin perheen lähdölle tiedä”, Holmqvist sanoo.
”Mutta ajat olivat kovat.”
Argentiinan siirtolaispolitiikka oli myötämielistä, ja tulijoille annettiin asumattomia alueita. Laivasta astuneet suomalaiset ohjattiin suoraan viidakkoon.
Retkikuntaan kuului valitettavasti pääosin hienoa, koulutettua väkeä. Monella ei ollut kokemusta maataloudesta, eikä viidakon keskellä kotouttamisohjelmista ollut kuultukaan.
Kolmasosa tulijoista palasi jo samalla laivalla takaisin Suomeen.
Mutta sitkeimmät jäivät.
Keskelle viidakkoa Misionesin maakuntaan syntyi muutaman sadan asukkaan sosialistis-nationalistinen ihannesiirtokunta Colonia Finlandesa, yksi niin sanottujen viidakkosuomalaisten yhteisöistä. Perunanenien ja valkonaamojen seutu, paikkaa luonnehditaan yhä edelleen.
Misionesiin asettuneet suomalaiset perustivat oman koulun ja luterilaisen kirkon. Siellä on monet Sanditkin vuosien varrella kastettu ja vihitty.
Matkalla ruotsin kieli on kadonnut tarpeettomana, ja aamukahvi vaihtunut yerbaan eli mateehen, joka on yksi alueen tärkeimmistä viljelylajeista. Yerban viljely on myös Hugo Sandin ammatti.
Varsinainen siirtokunta hajosi Misionesissa 1940-luvulla, mutta Pohjoismaista lähtöisin olevia elää alueella yhä paljon, nykyisen Oberán kaupungin liepeillä.
Se Pohjanmaa, joka levittäytyy Hugo Sandin silmien eteen oxkangarilaisen mökin raunioilta, on kaukana Johan Sandin tuntemasta. Suurista perheistä aikanaan täyttyneet pohjalaiset maatilat ovat tyhjentyneet, ja kunta kauppaa edullisia rantatontteja houkuttaakseen uusia asukkaita. Vaurastunut Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään. Se on Hugo Sandille tärkeää.
”Ympyrä sulkeutuu”, hän sanoo.
”Hän ei voinut palata, isoisoisä, mutta me teimme matkan hänen puolestaan.”
Colonia Finlandesan perustajat saapuivat Argentiinaan kahdella laivalla. Toinen niistä oli Cap Verde, joka saapui Buenos Airesiin 17. kesäkuuta 1906 kyydissään 88 suomalaista.
Joukkion johtajaksi ryhtyi tunnettu suomenruotsalainen kasvitieteilijä sekä romanien kielen ja tapojen tutkija Arthur Thesleff.
Hän ihastui Misionesin laakson villiin ja kauniiseen luontoon ja kuvitteli hedelmällisen maan johtavan helposti rikkauksiin.
Mukaan lähti muun muassa aktivisteja ja torppareita. Lopulta noin 120 perheen joukko perusti utopistisen siirtokunnan nimeltä Colonia Finlandesa, tavoitteenaan tulla miljonääreiksi 20 vuodessa.
Suunnitelma ei kuitenkaan ollut aivan loppuun asti mietitty. Kaupunkilaistaustaisille suomalaisille uudisraivaus osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi, eikä Colonia Finlandesan maasto lopulta ollut niinkään hedelmällistä vaan kivistä ja köyhää.
Maisema Colonia Finlandesassa on ryteikköinen. Kuvassa merimiespappina alueella toimineen Tapio Leskisen vaimo Reetta Leskinen, antropologi Enrique Tessieri, Colonian entinen asukas Vilho Tammivuori ja oppaana toiminut siirtokuntalainen Arturo Heino. (KUVA: Tapio Leskisen kotialbumi)
Metsään raivatuilla pelloilla suomalaiset kasvattivat yerbaa, tupakkaa ja maniokkia. Markkinoita sadolle ei aluksi ollut, ja myöhemmin siitä saatava hinta jäi pieneksi. Heinäsirkatkin vaivasivat.
Ne, jotka pystyivät, palasivat hiljalleen Suomeen, mutta kaikilla ei siihen ollut mahdollisuutta. Harvat siirtokunnan alueelle jääneet suomalaiset elivät vanhuuden päivänsä enimmäkseen köyhyydessä peltoja työstäen.
Tämän päivän Oberá on siirtolaismenneisyytensä vuoksi melkoinen kulttuurien sulatusuuni. Yksin Sandien jälkeläisiä on suvun laskelmien mukaan Argentiinassa jo 300.
Suvantovaiheen jälkeen voimakas pyrkimys tuoda Misionesiin piirteitä vanhasta, pohjoismaisesta kulttuurista on palannut, ja myös paikalliset suomalaistaustaiset nuoret ovat innostuneet pohjoisesta menneisyydestään.
Syyskuun neljäntenä päivänä vietetään alueen suurinta omaa juhlaa Día del Inmigrantea eli maahanmuuttajan päivää. Oberássa voi silloin panna jalalla koreasti polkan tahtiin ja maistella karjalanpiirakkaa.
Misionesin siirtolaisten aloittamasta perinteestä on kasvanut Argentiinassa jo kansallinen juhla.
Valkea parta tuo mieleen joulupukin, eikä päällepäin arvaisi, että kyseessä on argentiinalainen kunniakonsuli.
Muutama puu, kivenmöhkäle ja kuoppa täynnä naulaisia lautoja. Tätä pusikkoa varten Sand on saapunut maailman toiselta puolelta. Konsulin ympärillä puiden varjossa seisoo kymmenkunta pohjalaista. Käynnissä on eräänlainen sukukokous, jonka osanottajat näkevät toisensa ensimmäistä – ja luultavasti viimeistä – kertaa.
Sand nojautuu lähemmäs ja kuiskaa ujosti espanjaksi:
”Tanta gente – paljon ihmisiä. En arvannut, että tänne tulisi näin paljon väkeä.”
Sata vuotta sitten samalla paikalla seisoneessa tuvassa Sandin suomalainen isoisoisä päätti hypätä Argentiinaan suuntaavaan laivaan.
Sandin perhe oli mukana ensimmäisessä ryhmässä, kun Pohjanmaalta viime vuosisadan alussa lähdettiin Etelä-Amerikkaan. Hugo Sandin isoisän isä oli oxkangarilainen sahuri Johan Sand, äiti läheisessä saaressa varttunut Lovisa Ahlberg.
Tuttu suomalainen pappi apureineen on suunnitellut Hugo Sandin matkaa jo kahden vuoden ajan. Ensin he ottivat yhteyttä paikalliseen sukututkijaan. Johtolankoja alkoi löytyä: rekisterimerkintöjä, suvun omistama mökki, Johanin ja Lovisan viimeisen kodin rauniot ja lopulta kaukaiset, elossa olevat Suomen-sukulaisetkin.
Huhu vierailusta kiiri sukulaisten korviin, ja innostus levisi: tottahan hekin tulisivat paikalle, jos Argentiinan-serkku saapuu. Nyt, 111 vuotta lähdön jälkeen, ensimmäinen Sand on palannut Pohjanmaalle.
Suvun Suomen-haaran jälkeläiset jutustelevat, viuhtovat käsillään paikkoja esitellen ja ojentavat Sandin vaimolle Ruth Bierozkolle lahjaksi paikkakunnan historiaa käsitteleviä kirjoja. Kirjat ovat ruotsiksi, samoin kuin puheet. Bierozko ei ymmärrä sanaakaan, mutta nyökyttelee takaisin minkä ehtii.Sand sen sijaan pysyy enimmäkseen vaiti, mittailee puita katseellaan ja maistaa varovasti metsämansikkaa.
Hän kokee asiat mieluiten tunnustelemalla, hän selittää myöhemmin, kokeilemalla itse.
”Ota vain mukaasi mitä haluat”, neuvoo kylän historiaa tutkinut Bengt Holmqvist. Hänen avullaan pusikkoon on haalittu serkukset kolmannessa, jopa neljännessä polvessa.
Sand kyykistyy, poimii maasta vanhan laudanpätkän ja irrottaa siitä ruostuneen rautakoukun.
”Muistoksi”, hän sanoo, ja vaikuttaa koukusta vilpittömän onnelliselta.
Suvun tarina voisi olla seikkailuromaanista. Johan Sand työskenteli 1900-luvun alussa läheisellä Hällnäsin sahalla, kun hän kuuli mahdollisuudesta matkata laivalla Argentiinaan.
Suomalaiset lähtivät Amerikkaan paremman elämän toivossa. Enimmäkseen siirtolaisuus suuntautui kuitenkin pohjoiseen – Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Joku oli ehkä kuullut Sointulasta, suomalaisten saariyhteisöstä Kanadassa.
Eteläänkin kuitenkin lähdettiin – tai kuten Argentiinan Suomen-suurlähettiläs Facundo Vila asian muotoilee: silloin ei nirsoiltu.
”Minunkin italialaiselle isoisälleni tarjottiin mahdollisuutta hypätä Amerikan-laivaan. Ei hän silloin niin tiennyt, kumpaan Amerikkaan laiva on menossa. Mutta ei ollut väliäkään, tai hävittävää.”
Pohjalaiset perheet olivat tuolloin suuria. Yhdestä pariskunnasta tuli nopeasti kymmenen, kymmenestä sata. Peltotila ei siinä tahdissa pysynyt perässä, tila loppui.
”Tarkkaa syytä emme Sandin perheen lähdölle tiedä”, Holmqvist sanoo.
”Mutta ajat olivat kovat.”
Laivasta astuneet suomalaiset ohjattiin suoraan viidakkoon.Siirtolaisenakaan Sandien elämä ei muuttunut helpoksi. Argentiinassa oli kaikki uutta suomalaisille. ”Eri kieli, eri sää, eri maasto, eri sadot”, Sand luettelee.
Argentiinan siirtolaispolitiikka oli myötämielistä, ja tulijoille annettiin asumattomia alueita. Laivasta astuneet suomalaiset ohjattiin suoraan viidakkoon.
Retkikuntaan kuului valitettavasti pääosin hienoa, koulutettua väkeä. Monella ei ollut kokemusta maataloudesta, eikä viidakon keskellä kotouttamisohjelmista ollut kuultukaan.
Kolmasosa tulijoista palasi jo samalla laivalla takaisin Suomeen.
Mutta sitkeimmät jäivät.
Keskelle viidakkoa Misionesin maakuntaan syntyi muutaman sadan asukkaan sosialistis-nationalistinen ihannesiirtokunta Colonia Finlandesa, yksi niin sanottujen viidakkosuomalaisten yhteisöistä. Perunanenien ja valkonaamojen seutu, paikkaa luonnehditaan yhä edelleen.
Misionesiin asettuneet suomalaiset perustivat oman koulun ja luterilaisen kirkon. Siellä on monet Sanditkin vuosien varrella kastettu ja vihitty.
Matkalla ruotsin kieli on kadonnut tarpeettomana, ja aamukahvi vaihtunut yerbaan eli mateehen, joka on yksi alueen tärkeimmistä viljelylajeista. Yerban viljely on myös Hugo Sandin ammatti.
Varsinainen siirtokunta hajosi Misionesissa 1940-luvulla, mutta Pohjoismaista lähtöisin olevia elää alueella yhä paljon, nykyisen Oberán kaupungin liepeillä.
Se Pohjanmaa, joka levittäytyy Hugo Sandin silmien eteen oxkangarilaisen mökin raunioilta, on kaukana Johan Sandin tuntemasta. Suurista perheistä aikanaan täyttyneet pohjalaiset maatilat ovat tyhjentyneet, ja kunta kauppaa edullisia rantatontteja houkuttaakseen uusia asukkaita. Vaurastunut Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään. Se on Hugo Sandille tärkeää.
”Ympyrä sulkeutuu”, hän sanoo.
”Hän ei voinut palata, isoisoisä, mutta me teimme matkan hänen puolestaan.”
Colonia Finlandesan perustajat saapuivat Argentiinaan kahdella laivalla. Toinen niistä oli Cap Verde, joka saapui Buenos Airesiin 17. kesäkuuta 1906 kyydissään 88 suomalaista.
Utopistinen unelma kaatui köyhyyteen
Vuonna 1906 joukko suomalaisia Venäjän sortoa pakenevia akateemisia nuoria miehiä sai ajatuksen lähteä Suomesta Argentiinan aarniometsiin perustamaan uutta siirtokuntaa.Joukkion johtajaksi ryhtyi tunnettu suomenruotsalainen kasvitieteilijä sekä romanien kielen ja tapojen tutkija Arthur Thesleff.
Hän ihastui Misionesin laakson villiin ja kauniiseen luontoon ja kuvitteli hedelmällisen maan johtavan helposti rikkauksiin.
Mukaan lähti muun muassa aktivisteja ja torppareita. Lopulta noin 120 perheen joukko perusti utopistisen siirtokunnan nimeltä Colonia Finlandesa, tavoitteenaan tulla miljonääreiksi 20 vuodessa.
Suunnitelma ei kuitenkaan ollut aivan loppuun asti mietitty. Kaupunkilaistaustaisille suomalaisille uudisraivaus osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi, eikä Colonia Finlandesan maasto lopulta ollut niinkään hedelmällistä vaan kivistä ja köyhää.
Maisema Colonia Finlandesassa on ryteikköinen. Kuvassa merimiespappina alueella toimineen Tapio Leskisen vaimo Reetta Leskinen, antropologi Enrique Tessieri, Colonian entinen asukas Vilho Tammivuori ja oppaana toiminut siirtokuntalainen Arturo Heino. (KUVA: Tapio Leskisen kotialbumi)
Metsään raivatuilla pelloilla suomalaiset kasvattivat yerbaa, tupakkaa ja maniokkia. Markkinoita sadolle ei aluksi ollut, ja myöhemmin siitä saatava hinta jäi pieneksi. Heinäsirkatkin vaivasivat.
Ne, jotka pystyivät, palasivat hiljalleen Suomeen, mutta kaikilla ei siihen ollut mahdollisuutta. Harvat siirtokunnan alueelle jääneet suomalaiset elivät vanhuuden päivänsä enimmäkseen köyhyydessä peltoja työstäen.
Tämän päivän Oberá on siirtolaismenneisyytensä vuoksi melkoinen kulttuurien sulatusuuni. Yksin Sandien jälkeläisiä on suvun laskelmien mukaan Argentiinassa jo 300.
Suvantovaiheen jälkeen voimakas pyrkimys tuoda Misionesiin piirteitä vanhasta, pohjoismaisesta kulttuurista on palannut, ja myös paikalliset suomalaistaustaiset nuoret ovat innostuneet pohjoisesta menneisyydestään.
Syyskuun neljäntenä päivänä vietetään alueen suurinta omaa juhlaa Día del Inmigrantea eli maahanmuuttajan päivää. Oberássa voi silloin panna jalalla koreasti polkan tahtiin ja maistella karjalanpiirakkaa.
Misionesin siirtolaisten aloittamasta perinteestä on kasvanut Argentiinassa jo kansallinen juhla.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar